Erilainen virkkaustyö; vahvuusvarikset

Neulon yleensä mieluummin kuin virkkaan. Joskus vastaan tulee kuitenkin hullunkurisia virkkauspyyntöjä ja tämä oli yksi niistä. Oli niin hauska, että oli pakko toteuttaa! Nämä alla kuvissa esiintyvät hemmot ovat vahvuusvariksia, joita käytetään esimerkiksi varhaiskasvatuksessa. Tai en tiedä oikeastaan käytetäänkökään niitä muualla! Aihe on itselle aika kaukainen.

Virkkasin näitä yhteensä neljä kappaletta ja ne menivät ilostuttamaan lapsia ystäväni työpaikalle. Ilmeisesti näitä käytetään siis esimerkiksi sellaisessa yhteydessä, että etsitään jokaiselle lapselle omia luonteenvahvuuksia. Varis voi olla siinä apuna. Vahvuuspedagokiikka lienee tuo oikea termi tuolle vahvuuskasvatukselle! Sen vähän mitä luin ja kuulin, vaikutti aika kivalta tavalta kasvattaa lapsia hoitopaikalla. Se, että etsitään vahvuuksia jokaisesta on varmasti lapselle tosi positiivinen juttu.

Varikset on virkattu ihan perus sukkalangasta ja ohjeen näihin löydät täältä. Hieman erilaisen tein näistä ja lakkia ei näille tullut. Tuo virkkaus itsessään oli ihan kiva homma, kun sarjana teki ensin aina samaa osaa jokaiseen varikseen jne. Se mitä inhoan tällaisissa on se kokoaminen! Mielelläni olisin ulkoistanut sen jollekin toiselle.

Tämmöinen melko normaalista poikkeava virkkaustyö siis tällä kertaa! Vähään aikaan en taida mitään vastaavia väkertää :) Onko tämä vahvuusvaris muille tuttu termi? Jos on niin olisi kiva kuulla, että miten ne ovat teilä käytössä jos siellä lukijoissa on kasvatusalan rautaisia ammattilaisia.

Etelä-Konneveden kansallispuisto lasten kanssa

Kävimme pari viikkoa sitten tutustumassa lasten kanssa Etelä-Konneveden kansallispuistoon. Käymme yleensä Jyväskylässä miehen veljen perheen luona kun jollakin lapsella on synttärit ja silloin ei aika riitä tällaisiin reissuihin. Loppukesästä sovimmekin, että tulemme joku syksyn viikonloppu jo perjantaina Jyväskylään, niin lähdetään porukalla jonnekin retkeilemään! Siellä kun on sadan kilometrin säteellä useita kansallispuistoja ja Jyväskylässäkin hienoja paikkoja, missä retkeillä!

Koska loppusyksystä pimeä tulee jo aikaisemmin, ei reitti voinut olla kovin pitkä. Tarkoitus oli ajella aamuisesta niin, että olisimme perillä kohteessa hieman ennen ruoka-aikaa ja että tekisimme siinä alkutaipaleella ruuan ja jatkaisimme siitä loppureitille.

Miehen veljen vaimon ehdotuksesta valitsimme paikaksi Etelä-Konneveden kansallispuiston ja sieltä Kalajan kierroksen, jonka pituus sopi hyvin kuusipäiselle lapsijoukollemme, joiden iät ovat kymmenestä kolmeen. Matkaa tuolle kertyi reittioppaan mukaan viitisen kilometriä, mutta jostain syystä oma gps näytti seitsemää kilometriä. En tiedä missä olen poukkoillut, kun mittarissani oli pisin matka, vaikka osa porukasta kävi loppumatkasta pienen lisälenkin geokätkön perässä.

Kansallispuistoon oli matkaa Jyväskylästä noin 80km kilometriä, josta osa matkaa keskikokoista hiekkatietä. Perillä olimme aamupäivästä ja lähdimme vaeltamaan ensimmäistä nuotiopaikkaa kohti, että saisimme nuotion tulille ja ruuat mahaan.

Nuotiopaikka olikin kauniilla paikalla järven rannalla ja kota hieman tuossa mäen päällä. Ihan kätevä oli myös se, että noita nuotiopaikkoja oli kaksi; toinen tuossa avotulella ja toinen kodassa. Näin rauhaa kaipaavien ei tarvinnut tulla meidän mölyapinoiden kanssa samalla nuotiolle!

Meillä kävi tuuri viikonloppuvalinnan kanssa, sillä tuona viikonloppuna keli oli vielä kivasti plussan puolella ja vähän ruskaakin oli vielä puissa. Oli mukavampi ulkoilla pitkä aika, kun ei ollut pakkasta ja myös helpompi miettiä, että mitä pukee lapsillekin päälle. Toppavaatteissa tulee helposti sitten kävellessä kuuma, joka kostautuu taukopaikalla kylmyytenä. Seuraavana viikonloppuna tulikin sitten jo pakkanen ja tänne korkeudelle lumikin maahan.

Nuotiolla paistettiin makkaroita, lihapiirakoita sekä ruisleipiä. En tiedä miksi ei itse olla tajuttu ottaa mukaan ihan pelkkiä ruisleipiä, joita sitten paahtaa nuotiolla ja syödä voin kanssa. Otettiin mukaan juokseva voi niin siitä oli helppo ruikata leivän päälle. Jälkkäriksi paistelimme tietenkin vaahtokarkkeja ja löydettiinpä me yksi geokätkökin tuosta laavusta. Pysähdyspaikasta löytyi myös siistit ulkovessat!

Laavulle oli noin kilometrin verran muistaakseni matkaa parkkipaikalta. Siitä lähdettiin sitten kiertämään tuota järveä. Olisi hieno käydä joskus myös se kolmen järven vaellus, että näkisi muitakin vesistöjä kuin tuon pienen järven. Etelä-Konneveden kansallispuisto on ilmeisesti suosittu juurikin mahtavien järviensä vuoksi ja siellä voi kiertää myös esimerkiksi melomalla tai veneellä. Olisi upea mennä jonnekin saareen kesällä yöksi ja herätä siellä kaikessa hiljaisuudessa vain luonnon ääniin (suomeksi siis sääskien ininään!). Ehkä joskus tulevaisuudessa saan kokea vielä senkin.

Tässä kohtaa matkaa tajusin, että se reitti tosiaan kiertää tämän järven ja korkein kohta on tuolla kallion päällä, missä näkyy kuvassa punapukuiset ihmiset. Hieman alkoi hirvittää viedä tämä meidänkin ryhmärämä noin korkealle kalliolle, jossa ei ole aitoja. Hengissä kuitenkin selvittiin, joten ehkä me joskus uskalletaan mennä sinne Kolillekin :)

Reitin varrella oli niin metsäpolkua, pitkospuita kuin hieman vaikeampikulkuista maastoakin. Tässä nousussa oli paljon isoja kiviä, mutta meillä Viiakin selviytyi ilman kantamista tuosta. Otettiin Tula mukaan, että Viia pääsee kyytiin tarvittaessa, mutta reippaasti käveli melkein koko kierroksen. Ihan jyrkimmän laskun aikana pistettiin reppuun, mutta muuten käveli itse. Olisiko repussa tullut oltua ehkä kilometri tuosta reitistä?

Tuon metsän läpi oli jossain vaiheessa mennyt läpi iso myrsky, jonka nimeä en tietenkään just nyt muista. Siitä muistona metsässä oli paljon kaatuneita, isojakin puita. Alkumatkasta metsä olikin ihanaa keijumetsää, jossa oli pehmeää sammalta maan peittona. Varmasti kesällä todella kaunis!

Tuolla kasvoi myös omituisen näköisiä sammalia puissa. Ihan kuin kaarnassa olisi kasvanut salaattiruukku! En ole koskaan ennen tuollaista nähnyt missään. Lukeman mukaan metsissä majailee myös liito-oravia, joita me ei kylläkään bongattu. Eipä sillä, olisin itsekin pysynyt kaukana tällaisesta melujoukosta...

Pikkuhiljaa reitti alkoi kiertää yhä ylemmäksi ja ihan huipulla pidettiin kaakao- ja keksitauko. Niiden houkuttelemana lapsetkin jaksoivat kavuta mäen ylös asti.

Kaakaotauko vietettiinkin sitten komeissa maisemissa tuolla yläilmoissa. Kovin reunalle kivetystä en näin korkeanpaikankammoisena uskaltanut mennä. Olisi hieno ollut ottaa vaikka kuva, missä istuskelee tuossa kallion reunalla, mutta ei puhettakaan, että menisin reunalle ilman turvaköysiä!

Mäen päältä löytyi hauska "telkkarikin", mistä kaikkien piti käydä vuorotellen kurkkimassa.

Tuonne mäen päälle asti Viia käveli omin jaloin ja alamäen ajaksi otettiin reppuun, koska lasku oli välillä aika jyrkkää. Avuksi oli reitille viritelty köysiä, mistä sai pitää kiinni, ettei kaatuisi alastulossa. Muut lapset kuitenkin selvisivät alamäestä ihan hyvin eli hyvin voi kiertää myös tuollaisten alle kouluikäisten lasten kanssa tuon reitin.

Tuo taaperokokoinen Tula on kyllä ollut tuollaisille reissulle pelastus, jos ei rattaita voi ottaa mukaan ja tietää, että matka on juuri ja juuri liian pitkä Viialle. Tuon voi sulloa vaikka reppuun, toisin kuin rinkan ja on paljon kevyempikin kuljettaa mukana!

Väsynyt, pieni matkaaja alimmassa kuvassa. Hyvin maittoi tunnin unet autossa kotimatkalla ja mukavan päivän kruunasi serkusten yhteinen elokuvailta ja lauantaikarkit. Kerrankin oli vähän enemmän aikaa lapsillakin leikkiä keskenään kun oltiin kaksi yötä yhden sijaan. Seuraavan kerran mennäänkin jo ensi kuussa juhlimaan synttäreitä.

Summa summarum: kauniit maisemat, sopivan mittainen lenkki lapsillekin ja tulentekopaikka järkevän matkan päässä parkkipaikalta, jos haluaa vaikka vai käydä paistelemassa makkaraa. Kodalle oli myös esteetön pääsy ilmeisesti jotakin kautta eli pyörätuolillakin oli mahdollista mennä. Nyt voi yhden kansallispuiston vetäistä yli listalta, missä käydä :)

Oletteko te käyneet Etelä-Konneveden kansallispuistossa? Mikä on teidän lempparinne kansallispuistoista?

Pehmeä pitsihuivi itselle

Olen viihtynyt taas viimeaikoina iltaisin hyvin sohvan nurkassa neuletyön kanssa. Niinä iltoina kun ei ole työompeluita, olemme katsoneet miehen kanssa yhdessä sarjoja ja samalla olen neulonut sitä sun tätä. Viime viikonloppuna tarvitsin jonkin neuleen, kun katsottiin elokuva. Päädyin tähän kauniiseen pitsihuiviin, joka on siis kaksi kertaa kaulan ympäri kiepautettava. Halusin sellaisen ihoa vasten tulevan, en hupun alta menevää ja tästähän voi tehdä ihan sen mittaisen kuin haluaa.

Ohje tähän kauniiseen malliin löytyi Kardemumman talo-blogista. Samalta sivulta löydät myös ihanat Lise-Loten sukat, joita olen tainnut tehdä useammat. Niissä on niin kaunis tuo varren neule! Ja näyttipä tuolla muitakin kivoja ohjeita olevan.

Lankana tässä on kaksinkertainen Dropsin Baby alpaca, joka on superpehmeä ihoa vasten! Lankaa meni kaksi täyttä kerää ja aloitin kolmatta ja neljättä eli oisko kokonaiskulutus noin 150g. Ostin varalta alun perin neljä kerää ja tosiaan ehkä kerällinen jäi. Tämä huivi oli yllättävän nopea neuloa ja valmistui melkein kokonaan sen yhden elokuvan aikana. Mallineuleen oppi melko nopeasti ulkoa, joten ohjetta ei enää sen jälkeen tarvinnut.

Nyt työn alla on yksi pipo itselle, yksi vauvamyssy sekä villahaalari. Neuloin vauvamyssyä uusimman Klompelompen ohjeella ja kerrankin jossakin kirjassa ohjeiden silmukat täsmäävät melkein suoraan omaan käsialaan. Yleensä saan aikaan esimerkiksi liian isoja pipoja, mutta tuolla ohjeella sain aikaan jopa liian pienen vauvamyssyn, joten piti purkaa ja ottaa uusi yritys!

Mitä te olette neuloneet viime aikoina? Laittakaapa linkkiä ihaniin ohjeisiin tai vaikkapa teidän Pinterest-tauluihin, jos sieltä löytyy neulejuttuja :)

Paketointi-ideoita ja DIY lahjapaperi

Ajattelin startata jouluvalmistelujuttujen kanssa hyvissä ajoin tänä vuonna ja tarjota teille muutaman kivan vinkin paketointiin. Nämä suloiset, lapsia miellyttävät lahjapakkaukset ovat helppo ja nopea tehdä ja käyvät niin jouluun kuin vaikka synttäreillekin. Tykkään värkätä paketoinnin kanssa, vaikka monesti se tahtoo lopulta kuitenkin mennä liukuhihnasysteemillä, eikä paketeista tule niin kivoja kuin oli etukäteen ajatellut. Varsinkin aikuisten lahjoihin on kiva panostaa, kun he ehkä huomaavatkin sen kauniin ulkokuoren, eivätkä vain revi sitä pois odottaen kuumeisesti sisältä paljastuvaa tavaraa. Tai olettaisin ainakin näin :) Siksi lahjoja pitäisikin paketoida pikkuhiljaa pienissä erissä, eikä paniikissa isoa kasaa viime tippaan. Onneksi ei tarvitse kaikkea paketoida itse, vaan pukin tontut hoitavat myös oman hommansa ;)

Pinterest on täynnä toinen toistaan ihanampia paketointi-ideoita. Mun paketointitaulua pääset seuraamaan tästä. Sieltä löytyy myös näitä suloisia eläinhahmoja. Teinkin pari tällaista nallepakettia ensimmäistä kertaa viime vuonna. Tämä ensimmäinen nalle sai kaulaansa vielä rusetin washiteipistä. Sinänsä hyvin yksinkertainen idea eikä tuota kuonon valkoista osaakaan välttämättä tarvisi, mutta se nyt on helppo tehdä ihan kopiopaperista.

Toinen nallepaketti oli samalla idealla tehty, hieman vielä yksinkertaisempi. En ole itse mikään taiteellinen ihminen, minkä varmasti huomaa. Onneksi nämä menevät tällaisina söpöinä, eivätkä vaadi valtavia piirrustustaitoja! Näitä voisi toteuttaa myös lasten kanssa.

 Kolmas nalle olikin pandakarhu ja tämä paketti lähti lasten silloin pienelle serkkuvauvalle. Nykyisinhän hän on jo iso, yli vuoden ikäinen tyttö ja kohta myös isosisko!

Harmittelen aina joulun aikaan sitä, että kaikista kauneimmat (ja yksinkertaisimmat) lahjapaperit myydään muutaman metrin rullissa ja niiden hinta on silti aina useamman euron. Viime vuonna ostin paria paperia Jyskistä, mistä sai ison rullan eurolla! Toinen oli tämä ihana vaaleanpunainen paperi ja toinen sellaista minttua, jonka kuviointi ei ollut ollenkaan jouluinen, joten sitä voi käyttää ihan yleisesti lahjapaperina. Tähän laitoin vielä tuollaisen puisen koristeen

Mieskin tietää, että paketointi on mun mielestä ihanaa, mutta siinä vaiheessa kun koristelin pesuhuoneessa itse voimapaperia, taisin saada virallisesti hullun leiman otsaan :D Olin vain joskus bongannut tämmöistä paperia, missä oli maaliroiskeita ja halusin ehdottomasti kokeilla tehdä sitä myös itse. Rullalta paperia pesuhuoneen lattialle ja vähän akryylimaalia kaapista vedellä lantrattuna kuppiin ja siitä räiskimään siveltimellä paperille ja lopputuloksena näin kiva ja persoonallinen paperi!

Pakettikortteja me monesti säästetään ja nuo huopasydämetkin löytyivät kaapista valmiiksi aiemmilta vuosilta. Edes nimiä ei tarvinut vaihtaa!

Prismasta muistaakseni ostin tuollaista ihanan överiä kultapaperia. Tuo oli kyllä maailman tympein paketoida, kun siihen ei meinannut teippi tarttua ollenkaan!

On muuten ollut oma opettelu siinäkin, että kirjoittaa pakettiin äidin sijasta mummun. Siitä lähtien kun Veeti oppi lukemaan, hän on lukenut saajan nimen paketin kyljestä ja jakanut lahjat. Ensimmäisenä vuotena jakoi äitini lahjan minulle, koska siinä luki "äitille". Kovasti Veeti ihmetteli, että miksi mummu aukais

Mulla jo tuolla lahjoja odottelee paketointia ja ajattelinkin aloittavani hyvissä ajoin tänä vuonna. Onko paketointi teistä kivaa vai enemmän pakkopullaa? Ja joko on ensimmäiset lahjat hankittu?

Ensimmäiset tikit

Meidän perheen ensimmäinen tikkejä vaativa onnettomuus sattui tuossa vähän reilu viikko sitten. Olin itse viikonlopun ompeluleirillä ja mies oli käyttämässä lapsia sunnuntaina puistossa sillä aikaa. Viia ja Aava olivat pyörineet sellaisessa "karusellissa" ja Viia jotenkin hypännyt pois kyydistä kesken kaiken ja tietysti huonolla menestyksellä.

Hypystä seurasi se, että Viian löi naamansa ja hampaat tulivat huulesta läpi ja huuleen tuli sisäpuolelle parin sentin mittainen haava. Miehellä ei tietenkään ollut paperia mukanaan, kuten ei mullakaan ikinä. Puistossa oli onneksi kuitenkin ollut mummu ja pappa lapsenlapsensa kanssa ja he olivat tulleet apuun. Tuo vieras mies oli ollut niin ystävällinen, että haki läheltä kotoaan oman pakettiautonsa ja oli nakannut tyttöjen ja miehen pyörät pakun kyytiin ja ajoi miehen lasten kanssa kotiin.

Mies sitten soitti ja laittoi whatsapilla kuvia huulesta, että pitääkö tuo lähteä liimaamaan. Yleensähän suun haavat paranevat aika nopeasti, joten välttämättä mitään ei tarvitse tehdä. Ompeluleirillä oli onneksi parikin sairaanhoitajaa, joilta sain pikakonsultaatiota kuvien kautta ja mies sai käskyn lähteä sairaalan päivystykseen. Vertahan suusta tulee tosi paljon, joten aika karun näköisiä kuvia sain, kun Viia riepu oli tukka veressä ja suu rei'illä.

Sairaalassa oli huuleen laitettu pari tikkiä ilman puudutusta, koska puudutus olisi tuonut vain lisää pistoja huuleen, eikä sitä siksi kannattanut kuulemma tehdä. Miehen lisäksi oli tarvittu kaksi hoitajaa pitelemään Viia, että yksi lääkäri oli ne kaksi tikkiä saanut laitettua. Itseä kyllä kammotaa ajatus huulen tikkauksesta ilman puudutusta, mutta toisaalta ei se puudutuspiikkikään kivuton ole huuleen laittaa! Liekö olemassa mitään puudutusrasvaa tuollaisiin, kun sitä on hammasoperaatiohinkin kuulemma. Toivottavasti ei jää kamala lääkäripelko tuosta!

Kaatumisen seurauksena Viialla on myös toinen etuhammas katkennut ja kävimme jo tapaturmalomakkeen hakemassa yksityiseltä hammaslääkäriltä. Tarkistusta ei oltu voitu tehdä, koska Viia ei ollut halunnut aukaista suuta. Ymmärrän kyllä, kun huuli oli turvonnut ja kipeä ja siinä oli tikattu haava. Meillä on kuitenkin ensi viikolla normaali hammastarkistus niin kysytään siellä, että mitä hampaan kanssa tehdään ja jos eivät julkisella kuvaa sitä niin käytetään yksityisellä vakuutuksen voimin. Haluan ehdottomasti, että hampaan juuren tilanne sekä rautahampaat kuvataan, että kumpaankaan ei ole tullut iskun seurauksena vaurioita.

Aikamoinen ankkahuulihan tuo Viialla oli muutaman päivän, mutta ei ole kummemmin valitellut kipeästä huulesta. Ensimmäisinä päivinä annettiin särkylääkettä ja sen jälkeen ei mitään. Nyt nuo ulkopuolen haavat ovat jo umpeutuneet, mutta tikit näyttävät vieläkin roikkuvan mukana. Suussa on siis sulavat tikit, mutta eivät ole ainakaan vielä irronneet sen vertaa, että langan saisi vedettyä kokonaan pois. Kivasti siis töröttää välissä huulen raosta tikkilankaa!

Ihan hyvin ollaan siis vedetty kun perheessä on ensimmäinen tikattu lapsi vasta kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen lapsi näki päivänvalon! Veetillä on kerran ollut otsa auki, mutta sekin meni perhosteipillä umpeen. Muuten ei kamalasti ole tapaturmia sattunut. Paitsi Veetiltä on leikattu se napsusormi silloin pienenä, siinä on varmaankin ollut tikkejä, mutta ei tapaturman seurauksena. Ei kyllä mitään muistikuvaa niistä tikeistä, mutta uskoisin, että onhan se täytynyt tikata.

Ollaanko teillä päästy yhtä vähällä?