keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Keskiviikon synkät

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. En luultavasti itsekään tietäisi tuota asiaa, ellei tuttavapiirissäni olisi useampaakin lapsensa menettänyttä ihmistä. Aamupäivän ensimmäiset itkut sain lukemalla todella kauniin runon aiheesta ystävän Facebook-seinällä. Runo pisti miettimään sitä, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka epäreilu maailma välillä on.

Viimeisimmän raskauden aikana suurin pelko oli se, että neuvolassa kuulisin sanat: "täältä ei valitettavasti löydy enää sydänääniä". Veetin raskausaikana en osannut murehtia oikeastaan mistään. Eniten mietitytti se, kumpaa sukupuolta vauva olisi. Aavan aikana pelkäsin jonkin verran esimerkiksi keskenmenoa, mutta en osannut vielä kuitenkaan murehtia kummemmin kohtukuolemaa. Viian aikana puolestaan pelkäsin, että vauvalle kävisi jotain mahassa. Jostain syystä kuvittelin, että en voisi olla niin onnellinen, että saisin synnyttää kolme tervettä ja elävää lasta.

Onneksi olin väärässä. Varsinkin vauvan yliaikaisuus aiheutti henkisiä paineita, koska tiesin, että on mahdollista, että vauvalle tapahtuu mahassa vielä jotain ja mikä olisi voitu estää, jos vauva olisi syntynyt aiemmin. Olin helpottunut kun sain päätöksen käynnistyksestä eikä tarvinut odottaa täyteen sitä 42:ta viikkoa. En usko, että näitä asioita osaisi niin kovasti pelätä, jos kukaan lähipiirissä ei ole mitään vastaavaa kokenut.


Yksi tämän syksyn vaikuttavimpia kirjoja tulee varmasti olemaan valokuvaaja Kaisu Joupin Tyhjä syli, jossa haastatellaan kohtukuoleman läpi käyneitä naisia. En ole tuota kirjaa vielä käsiini saanut, enkä tiedä voisinko sitä lukeakaan, koska se on varmasti erittäin ahdistava. Toisaalta on varmaan hyvä, että näistä asioista puhutaan avoimemmin nykyään, jotta saman läpikäyneet löytävät toisistaan vertaistukea, jonka tuollaisen kriisin läpikäyneenä voisi kuvitella olevan todella tärkeää. En voi sanoa tietäväni miltä se tuntuu, kun menettää jotain noin rakasta, jota on melkein vuoden kantanut sisällään ja tuntenut potkut ja miettinyt, millainen vauva on. En voi sanoa, että tiedän miltä tuntuisi menettää lapsi myöhemmässä vaiheessa. Sen voin sanoa, että nuo asiat läpikäyneet ja niistä selvinneet ovat uskomattoman vahvoja ihmisiä. Mikä voisi elämässä olla kamalampaa kuin haudata oma lapsensa?

Eikä se murehtiminen siihen lopu, kun vauva parkaisee ensimmäistä kertaa synnytyssalissa. Sen jälkeen pitää alkaa pelätä sitä, että vauva ei kuole nukkuessaan. Edelleen, kahden lapsen jälkeen pitää käydä tarkistamassa, että hengittääkö vauva jos unet kestävät liian pitkään. Ja myös nuo isommat osaavat aiheuttaa murheita. Tiedättekö sen hetken, kun käännät selkäsi ja jostain kuuluu joku iso kolahdus ja se muutaman sekunnin hiljaisuus sen jälkeen, ennen kuin kuuluu itku. Mitä jos sitä itkua ei tulekaan ja miksi on liian hiljaista? Ja sen jälkeen tulevaa helpotusta siitä, että se itku kuuluu ja kaikki on kuitenkin hyvin.


Syötin äsken Viiaa meidän sängyllä ja mietin sitä, kuinka onnekas olen. Minulla on vieressä tuo maailman ihanin tuhisija, joka painautuu yöllä ihan ihoon kiinni ja nukkuu tyytyväisenä siinä minun vartalon lämmössä. Tuhisijan lisäksi on nuo kaksi muuta touhottajaa, jotka osaavat repiä äidin hermot riekaleiksi, mutta he ovat tehneet minusta äidin. Ilman heitä olisin vain minä. Aina kun lapset saavat pinnan katkeamaan, pitäisi ehkä miettiä, että millaista olisi jos en olisi ollutkaan niin onnekas. Mitä silloin olisi, muuta kuin tyhjä syli?

Julkaisen tekstin ja kurkkaan vielä kerran makuuhuoneeseen, että peitto kohoilee vauvan hengityksen tahtiin ja huokaisen helpotuksesta.

16 kommenttia:

  1. Koskettava kirjoitus. Ei se huoli lopu koskaan omista lapsista, vieläkin sitä miettii, että onko jotain sattunut, jos ei kuulu mitään. Lisäksi nyt on tullut huoli lapsenlapsesta, miten hän selviää ne kaikki ensi vuodet ja siitä eteenpäin. Tuttavapiirissä myös aikuisen lapsen menettänyt äiti, joka on kertonut, ettei siitä menetyksestä tule koskaan selviämään.
    Itse onnellinen kolmesta ihanasta aikuisesta lapsesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän sitä ruukataan sanoa, että lasten kasvaessa kasvavat myös murheet ja sama pätee varmasti myös huolehtimiseen. Saati kun pitää huolehtia omien lasten lisäksi myös lastenlasten puolesta!

      Poista
  2. Ihanasti kirjoitettu ♡ voin sanoa että vielä kuudennen lapsen kohdallakin unien kestäessä tavallista pidempään täytyy tarkistaa hengittääkö se vauva,myös miehen ;)

    VastaaPoista
  3. Itelläni on useampia lapsia. Nyt 2 nuorimman aikana minulla on ollut kamala menettämisen pelko. Nuorin on nyt 3,5 kk. Yölläkin saatan herätä useamman kerran ja tarkistan et hengittäähän vauva. Pelottaa et meneekö pelko liian pitkälle enkä osaa enää nauttia pienestä ja aika menee vaan pelkäämiseen.... Veljelläni kuoli vauva 3kk ikäisenä muutama vuosi sitten.sieltä varmaan tulee tuo. Tietää et ei kaikki menekään välttämättä niin hyvin... Mut raastavaa jo itelleni tämä pelkääminen :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti osaat myös nauttia vauva-ajasta ilman, että pelko menee liian pitkälle! Mutta ymmärrän kyllä pelon, jos lähipiirissä on tapahtunut tuollainen tragedia :/ Tuossa alempanahan joku kehotti menemään esimerkiksi neuvolaan puhumaan, jos alkaa tuntua se pelko liian hallitsemattomalta!

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kiitos, joskus sitä ajattelee jotenkin niin paljon selkeämmin mutta se ulosanti on vaikeaa eikä saa täysin ilmaistua itseään.

      Poista
  5. Itse olen lapseni menettänyt perinnölliselle sairaudelle. Kuopuksen kanssa niin raskausaikana kuin nyt on ollut paljon, paljon pelkoja.. itse on vain pitänyt kasvaa äitinä ja antaa elämän kantaa. Täytyy oppia luottamaan, koska ainainen pelko ei vie pitkälle.

    Neuvoisin päästämään turhista peloista. Jos pelkoja tuntuu olevan liikaa ja niihin jää kiinni niin suosittelen lämpimästi puhumaan niistä jollekin, vaikka neuvolassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä pelko itsellä onneksi ole sitä normaalia pientä pelkoa suurempaa eikä haittaa elämään. Raskasta on ollut sinullakin <3 Ja eihän se pelkääminen sitä poista, etteikö jotain voisi tapahtua, joten turhaa sitä on liikaa pelätä, koska tapahtuu jos on tapahtuakseen. Täytyy luottaa siihen, että kaikesta selviää jos jotain pahaa tapahtuu. Nyt keskityn nauttimaan noista pienistä ja annan pelon jäädä siihen hengityksen tarkistamiseen vauvan nukkuessa .

      Poista
    2. Tuo alimmainen lause ehkä enemmän olikin ylempänä olevalle anonyymille <3

      Ja tottakai jokaisella äidillä on huoli, toisella isompia toisella pienempiä. Oma jaksaminen niiden kanssa kuitenkin kertoo loppujen lopuksi aika paljon.

      Poista
    3. No niin määkin sen mietin, mutta kun se ei ollut sen alla vastauksena niin en ollut satavarma :)

      Poista
  6. Hyvä muistutus tällaisena päivänä, kun tekisi mieli myydä penska eniten tarjoavalle :p Mutta rehellisesti, onhan nämä kaksi parasta mitä voi olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, niitä päiviä on täälläkin, valitettavan usein :D

      Poista