torstai 26. maaliskuuta 2015

Ärjyäiti

Voisin kuvitella, että jokainen työssäkäyvä tietää sen tunteen, kun tulette väsyneenä kotiin töistä ja nälkäkin vaivaa? Kaikki ärsyttää ja ruokaa pitäisi saada nopeasti niin itselle kuin nälkäisille lapsille. Pinna on aivan liian kireällä, eikä veny yhtään. Väsyttäisikin ja olisi kiva vaan heittäytyä sohvalle hetkeksi ja ummistaa silmät. Yrität vinkata lapsille, että menisivät leikkimään, että saisit sen viisitoista minuuttia tehdä ruokaa ilman, että joku märisee jalassa kiinni. Kuulostaako tutulta?

Päätin tänään, että en taida koskaan tehdä ruokaa ilman, että laitan ensin lapset katsomaan eilisen Pikku kakkosta nauhalta. Yritin saada pikaisesti keitettyä riisiä ja tehtyä tonnikalakastiketta ja Aava pörrää jaloissa koko ajan. Aukoo laatikoita, levittää tavarat lattialle, nuolee joka toisen lusikan, minkä laatikosta löytää... Kun ei keskity purkamiseen, roikkuu jalassa ja märisee ja kitisee. Mikä on tietenkin ymmärrettävää, kun on päivän ollut hoidossa ja haluaisi huomiota. Veeti käy selittämässä omiaan ja kinuaa maistiaisia kaikesta, mitä pöydällä on. Omassa päässä hakkaa vaan se,  että saisi edes sen ruuan tehtyä valmistumaan, niin sitten olisi aikaa sylitellä ja kuunnella lapsia paremmin. Aava kun on semmoinen sylivauva, että ei auta jos ensin vähän sylittelee ennen ruuan laittoa, vaan pitäisi olla koko ajan sylissä ja yritäppä siinä sitten tehdä jotain muuta samalla.

Osaa ne olla myös aika suloisia kaikessa ärsyttävyydessään. Varsinkin kun ovat juuri unesta heränneinä vielä hiljaa ja rauhassa... 

Syön töissä välipalan, mutta silti kuolen suunnilleen nälkään, jos ruoka-aika venyy paljon yli viiden. Eikä kyllä tuon pienimmän apulaisen kanssa muutenkaan voi kokata mitään kovin paljon aikaa viemää, jos toivoo, että edes ne pienimmät päreiden rippeet olisivat kokkaussession päätteeksi tallessa.


Tyhjä maha ja tottelemattomat lapset eivät ole ainakaan omalla kohdallani yhtään hyvä yhdistelmä. Tulee tiuskittua ja huudettua lapsille, mikä aiheuttaa vain kaikille pahaa mieltä. Mutta pinna ei vaan kestä, kun yrittää välttyä siltä, että toinen ei vetäisi pöydältä  leikkuulaudan mukana veistä päällensä tai saisi kuumia roiskeista kattilasta tai pannulta silmään. Äänen korottaminen saa pienen alahuulen väpättämään ja samalla omatunto kolkuttaa isoon ääneen. Miksi piti tiuskaista? Eikö olisi voinut selvitä tilanteesta jotenkin toisella tapaa?

Haluaisi olla se tyyni äiti, joka ei koskaan tiuski saati huuda lapsilleen ja jonka lapset käyttäytyvät aina nätisti ja leikkivät kiltisti keskenään ruuanlaiton ajan. Siinä samassa kuvitteellisessa perheessä asuvat myös varmaan ne lapset, jotka osaavat aina käyttäytyä tilanteen vaatimasti, eivätkä esimerkiksi kylässä mene ensimmäisenä kysymään, että juodaanko kahvit ja onko herkkuja. Kaupungilla jaksavat nätisti kulkea mukana ja puhuvat hiljaisella äänellä, eivätkä missään nimessä saa itkupotkuraivateita yleisillä paikoilla saati kotona.

Liekö tuommoisia perheitä olemassakaan, mutta kai sitä aina kuvittelee, että muut ovat jotenkin pitkäpinnaisempia lasten kanssa mitä itse on. Oma tavoite ei ole koskaan ollut olla täydellinen äiti vaan se paras äiti juuri omille lapsille. Harmittaa kuitenkin kun oma pinna ei kestä ja välistä räjähtää kunnolla. Eivät nuo lapset siitä rikki mene, mutta kun osaisivat joskus lopettaa ajoissa, ennen kuin se pinna menee. Sama koskee itseäkin. Pitäisi osata hillitä itsensä jo ennen räjähdystä. Pitäisi pyrkiä pysymään tyynenä eikä vajota lapsen tasolle huutamaan, mutta minkäs teet kun ottaa päähän ja kovasti ja kotona on oltu suunnilleen kymmenen minuuttia? Onneksi todellisuus taitaa olla se, että kaikilla keittää joskus yli eikä kukaan voi olla aina viilipytty. Eihän? Vai voiko joku myöntää, että teillä ei ole koskaan käynyt ärjyäiti kylässä? 

Miten teillä? Ottaako kupolista ja kunnolla?

18 kommenttia:

  1. Ärjyäiti ilmoittautuu. Kyllä ottaa kupoliin ja joskus kunnolla, mutta se kuuluu kuitenkin perhe-elämään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä asui lapsuudessa samassa rivarissa nainen, joka ei oikeasti koskaan hermostunut. Sanoi vaan, että jos et lopeta niin kohta äiti hermostuu. Eikä se koskaan hermostunut ja ne lapset oli kyllä ihan kamalia! Nakkovat toisia lapsia isoilla kivillä päähän jne. Ehkä se johtui siitä kun ei se äiti koskaan oikeasti hermostunut ja lapset myös tiesi sen niin pysty tekeen mitä halus. Ei sekään kovin kiva ole :/

      Poista
  2. Hyvin tuttua! (taas :))
    Olen jo pikku hiljaa oppinut sen, että tökkään porkkanan tai näkkärinpalan käteen ja pikkukakkosta tai jotain tallennetta kahtoon, kun itte teen pikaseen ruokaa. Samaa meilläkin, että kinutaan maistiaisia tai huomiota tai sitten ihan vaan "äidin iloksi" ärsytetään toista lastenhuoneessa..pakko käydä kattoon missä mennään jne..
    Joskus olen isomman 5v ottanut pilkkomiskaveriksi, jos toinen on omissa oloissaan. Onneksi ovat sen verran reippaita että jäävät joskus kahdestaankin ulos kun tullaan päiväkodista ja itte meen sisälle ruoantekoon :)

    Mutta eipä ne rikki ole menneet, vaikka välillä on pitänyt kovastikin sanoa. Tärkeintähän se taitaa olla, että jälestä käsin sitten selvittää asian. Pienten kans se tietty on hankalampaa, kun kaikkea ei osaa niin pähkäillä.
    Lisää vinkkejä otetaan kyllä vastaan ;)

    -Kati K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tyhmänä ajattelin, että ei noiden tartte joka päivä kattoa telkkaria enkä laittanut sitä ohjelmaa näkyviin. VIRHE! Kaikille kivempaa, jos nuo kattoo sen 15min-30min lastenohjelmia, mitä että kaikki huutaa ja kaikilla on paha mieli. Ehkä se telkkari on kuitenkin pienempi paha :)

      Poista
  3. Ei tarvitse käydä töissäkään, kun ihan sama meininki on silti. Varsinkin ruuanlaitto on juuri kuvailemasi mukaisesti vaikeaa, ellei mahdotonta... Ihan lohdullista kuulla, että on sitä tosiaan muillakin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mullakaan noin paljon keitä oikeastaan kuin tuossa ruuanlaittotilanteessa ja kun itsellä on jo nälkä siinä vaiheessa niin tuplaa sen vitutuksen määrän :D Muissa tilanteissa kestän huomattavasti paremmin!

      Poista
  4. Voi miten kuulostaa tutulta, vaikka töissä en käykään..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se aina vaan niin helpottavaa kuulla, että ei ole ainut jolla ei riitä pinna! :)

      Poista
  5. Juu tutulta kuulostaa myös minulle...enlä oo töissä. Epäilen että hermot menee vähemmän sitten kun oon töissä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ainakin päivässä on vähemmän tunteja aikaa hermostua ;)

      Poista
  6. Kuulostaa kuule kovin tutulta! Mulla pinna on vaan huomattavasti kireämmällä niinä päivinä, joina olen lasten kanssa kotona koko päivän. Silloin hermostuttaa yleensä juurikin se, ettei saa tehdä yhtään askaretta päivässä ilman että joku roikkuu kiinni lahkeessa. Huono omatuntohan siitä tulee, jos on tullut tiuskittua, mutta kyllä kai äitikin saa välillä näyttää tunteensa? Pitää toki osata sitten pyytää anteeksikin.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli niin tai näin, kotona tai töissä ja palaa se pinna silti, mutta ehkä hieman eri syistä :)

      Poista
  7. Vosi myös miettiä ratkaisuksi jotain arkea helpottavia asioita, kuten valmisruuat. Voi myös pohtia olisiko mahdollista tehdä lyhyempää päivää niin, että jäsisi enemmän aikaa olla rauhassa kotona. Rauhallisempaa elämää teille ;)
    Ellu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valmisruokia en kyllä jokapäiväiseen käyttöön ota :) Kyllähän meilläkin toki joskus on eineksiä, mutta harvemmin ja ne tulee loppupeleissä kalliimmaksikin kun itse tehty. Viikolla teen nopeita ruokia, joiden valmistukseen menee vain joku vartti. Ja kuten kommenteista huomaa, niin ei näytä olevan väliä että onko täyden päivän töissä vai kotona niin lopputulos on sama ja ruuanlaitto on yhtä rasittavaa, jos joku roikkuu jalassa kiinni :D

      Poista
  8. Pitkästä pinnasta ja minusta ei taida voida puhua samassa lauseessa...taidan olla myös tyyppiä "kaiken on tapahduttava heti..." Joten siinä voi sitten ihan vaan itsekseen miettiä mistä mahtavat lapset temperamenttinsa periä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kans mies muistaa aina mainita, että lasten jääräpäisyys on tullut kyllä multa perintönä :D

      Poista
  9. Oivoi, nyt vasta ehdin taas blogiisi vierailemaan ja et usko kuinka hyvälle tuulelle taas tulin :) Oon viime aikoina niin monesti pohtinut ihan samaa ja miettinyt, kuinka niitä omia hermoja saisi jotenkin pidemmiksi. Pinna palaa välillä aivan olemattomista asioista, välillä ihan aiheesta. Harmitus on aivan valtava hermojenmenetyksen jälkeen, eniten taitaa harmittaa mulla itsellä. Tulee pettynyt olo, kun ei taaskaan saanut pidettyä hermoja kurissa vaikka vasta edellisen räjähdyksen jälkeen mietti, että ensi kerralla lasken ainakin kymmeneen enkä polta päreitä...kunnes tulee taas se seuraava kerta ;) Meillä lisää haastetta on tuonut 5vk ikäinen vauvamme, isoveikka 1v9kk on välillä turhan innokas hoitamaan ja pussailemaan pikkuveikkaa ja äitillä mitäpä muutakaan kun palaa pinna kun ei mene perille, että vauvaa ei läpsitä tai muutenkaan kiusata vaikka varsin hyvin tiedossa onkin, että isoveli hakee huomiota eikä todellakaan tarkoituksella halua pienempää satuttaa.

    Pitkää pinnaa ja mukavaa kevättä teille!
    Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö oo aina yhtä lohduttavaa kuulla, että muutkaan ei ole täydellisiä? ;) Saa nähdä miten mun pinnan käy kun on vauva ja tuo ylimustasukkainen taapero siinä pyörimässä jaloissa ja sit vielä Veeti haluamassa huomiota!

      Poista